315/103/510, Thorinstad

Taas yksi yö jyskettä. Saimme pikavahvistetta thebalaisilta vahvistusten mukana ja rakensimme tämän päivän linnoitettuja asemia. Kukkulan harja toimii tulenjohtokeskuksena ja sitä ympäröi kukkulan sisälle menevien bunkkerien ketju. Kukkulan alla on rakentumassa varsinainen tunneliverkosto. Luulin aluksi että se olisi parempi kuin istua ottamassa vastaan vihollisen tulitusta mutta huomasin sen olevan pahempaa. Puutteelliset laitteet, maan alla ja ahtaissa tiloissa työskentely tykistökeskitysten aikana on toistaiseksi kauheinta mitä olen kokenut...en halua edes miettiä sitä sen enempää. Erik meidän ryhmästämme kuoli jäätyään sortuman alle.

Sain kenttäkorotuksen kapteeni Riedenheimilta, korvatakseen tappioita Riedenheim komentaa nyt koko kukkulan puolustusta ja minä komennan meidän kompaniaamme, noin kolmekymmentä henkeä. Itseäni ylempänä oli vielä ensimmäisen joukkueen kersantit Bernhem ja Esgils, jotka siirrettiin toiseen kompaniaan korvaamaan sen tappioita. Jotkut ensimmäisen joukkueen veteraanit eivät tunnu ottavan aina minua ihan tosissaan. Helvetti, minä en halunnut tätä, en tosiaankaan. Mutta Riedenheim tuntuu luottavan kykyihini. Olen varma että rekrytoinnin yhteydessä tehdyssä psykologisessa kokeessa todettiin jotain että olisin muka tehokas komentaja. Humpuukkia, minulla ei ole minkäänlaista kokemusta tai koulutusta tähän asiaan ja kompaniassa on miehiä jotka ovat taistelleet jo vuosia ilman ylennystä korpraalia pidemmälle. Miksi he eivät kelpaa? Mikä tekee minusta heitä paremman johtamaan? Olen ottanut selväjärkisempiä veteraaneja apureikseni neuvomaan minua toimissani. Korpraali Erica Hammerstedt vaikuttaisi olevan näistä vakain, nuori nainen köyhälistöstä joka värväytyi sodan alussa elättääkseen vanhaa äitiään. Lähettää jokaisen postikuljetuksen mukaan ruokaa ja tekee kuukausittain tilisiirtoja vaikka itse näkee nälkää.

Nykyiset parakkimme ovat kyllä mukavammat kuin se kivinen oja jossa nukuimme ensimmäiset lepovuoromme näissä asemissa. Ne ovat karut, mutta sentään turvassa maan sisässä. Toinen seinistä on kukkulan seinämän ulkopuolella joten jos käytävä romahtaa, pääsemme pois. Siinä on myös kapea ampuma-aukko, josta katselen toisinaan ulos kohti selustaamme. Selustan pitäisi olla turvallinen, mutta vihollisen ollessa sekä länsi- että eteläpuolella en oikein luota siihen etteikö riittävän vahva ponnistus päästäisi heitä gingalaisten läpi.

Vuoroni päättyi, aika mennä ottamaan vielä pari tuntia unta.

Tämä datalogi on ainut ja viimeinen mielenterveyteni oljenkorsi. Suurin osa ystävistäni on kuollut ja olen nähnyt enemmän hävitystä ja kuolemaa kuin toivoin ikinä näkeväni. En tiedä palaanko ikinä kotiin Jorvheimiin, edes ruumisarkussa. En usko selviäväni tästä pudotuksesta, ensimmäisestäni.

Esittäytyminen lienee paikallaan. Olen Katherine Gaedden, Jorvheimin 381. jalkaväkirykmentin 3. kompanian 2. joukkueen sotilas, arvoltani korpraali kohtalon kummallisesta oikusta. Vielä puolisen vuotta sitten olin toisen vuoden kielitieteen opiskelija. Nyt taistelen elämästäni Keisarinnan ja Imperiumin puolesta miltei kahden tuhannen valovuoden päässä kotoa.

Uusi tykistökeskitys asemiimme vavisuttaa tätä pikaisesti kaivettua suojaa. Minun joukkueeni on lepovuorossa vielä pari tuntia ellei uutta hyökkäystä tule. Useimmat nuokkuvat väsyneinä suojavallin seinää vasten tai maassa, reppu tyynynään. Olen tällä hetkellä tämän kymmenhenkisen tynkäjoukkueen komentava upseeri ilman minkäänlaista koulutusta. Vänrikki Stahl ja kaksi kersanteista kuoli tiputuksen jälkeisessä helvetissä. Ylikersantti Block haavoittui vakavasti tämän täyttömäen valtauksessa. Nyt vastaan tästä joukkueesta suoraan kapteeni Riedenheimille.

Asemamme ovat hyvät. Saimme kolme tuntia sitten vallattua tämän kukkulan punapojilta ja meillä on nyt suora näköyhteys Thorinstadiin ja sitä ympäröivään teollisuuskompleksien verkkoon. Kaukana etelässä vilkkuvat avaruussataman mastojen valot. Vihollinen on ottanut asemansa länsipuolen teollisuushalleista, noin 500 metrin päässä. Olen jo jotenkin tottunut jatkuvaan gausskiväärien paukkeeseen. Ymmärrän myös miksi veteraanit kutsuvat näitä kilkuttimiksi.

Näitä asemia ei helpolla saatu. Vihollinen oli täällä asemissa tullessamme ja saimme lähestymisen aikana kranaatteja ja raskasta tulitusta niskaamme. Onneksi Theban panssaripojat kävivät kääntymässä ja hiljensivät kranaatinheittimet tehdasalueelta. Pääsimme kukkulan juurelle. Pohjoisrinteeltä, mistä tulimme, oli miltei 50 asteen nousu noin 40m ajan. Ja koko ajan ylhäällä väijyivät viholliset.

Meidät lähetettiin ensin, 305. rykmentti antaisi tulitukea lähestymisemme ajan. Annettiin viisi minuuttia aikaa tehdä rauha jumalten kanssa ja valmistautua. Rukoilin toista kertaa elämässäni että Odin viivyttäisi kutsuani valkyyrioiden joukkoon vielä hetken, latasin kiväärini ja sitten kaikuikin radiossa hyökkäyskäsky.

Apinan raivolla kiipesimme ylös kivikkoista rinnettä. Rinteen irtokivet lähtivät herkästi liikkeelle ja ajoittaiset vyörymät haittasivat toista aaltoa. Olin ensimmäisessä aallossa heti ylikersantin perässä ja näin miten hän sai osuman selkäänsä gausskiväärin ammuksesta heti päästyään ensimmäiselle tasanteelle. Otin itse tukea tanakammin kiinni olevasta kivestä jalallani ja ammuin rinteestä takaisin vihollisen riveihin. Perässä tulevat raahasivat ylikersantin sivuun pahasti vaurioituneen aidan taakse samalla kun suojasin sotamies Edelmannin kanssa muiden kiipeämistä.

Ensimmäinen tasanne oli saatu hallintaan noin viidentoista minuutin ammuskelun jälkeen. Omat tappiot olivat tältä lohkolta kahdeksankymmentä. Olimme saaneet jonkinlaiset asemat raunioituneen tarkastuspisteen ympäriltä ja etenimme vakaasti kohti edessä olevaa kivikkoa missä vihollisemme olivat asemissa. Takaa tuli ilmoitus että Theban pojat tekisivät taas kierroksen ja että oli parasta ottaa suojaa. Hyökkäys jatkuisi sen jälkeen. Theban pojat tulivatkin parin minuutin sisään ja ampuivat sarjan ohjuksia vihollisen asemiin parin kilometrin päästä. Niiden iskiessä maaleihinsa olimme jo matkalla kohti. Osa meistä heitti kranaatteja, toiset, kuten minä, ammuimme juostessamme lonkalta.

Pääsin kivikon sekaan. Vihollinen oli valinnut asemansa hyvin. Sokkeloisten valtavien lohkareiden seassa oli loputtoman oloisesti ampuma-aukkoja ja vihollisia asemissa. Sain onneksi itse vain pari naarmua ja pahoja säikähdyksiä siitä taistelusta. Nyt oli enää kukkulan harja, minne noin tusina viimeistä vihollisen selviytyjää olivat linnoittautuneet. Viimeinen nousu oli miltei 60-asteista jyrkännettä joka ei ollut edes irtokiviä vaan irtomaata. Kiipeäminen tulisi olemaan miltei mahdotonta. Riedenheim yritti ensimmäisen joukkueen kanssa kahdesti mutta torjuttiin molemmat kerrat. Vihollinen ei halunnut antautua ja heille olisi todennäköisesti tulossa kyyti ja tulitukea jossain vaiheessa. Sotamies Karlsten vieressä nappasi tässä vaiheessa nipun kranaatteja ja lähti kiipeämään ylös rinnettä. Ehdin hädin tuskin nostaa kiväärin antaakseni tulitukea kun häneen osui kolmesti, kerran jalkaan, kerran käteen ja kerran selkään, tämän ollessa jo kiivennyt puoleenväliin. Hän heitti kranaatit ja valui alas. Valtava räjähdys levitti maata ympärillemme ja sinkosi Karlstenin keskelle kivikkoa. Hänen kallonsa murtui ja hän kuoli saamiinsa vammoihin.

Nyt räjähti lähellä. Vihollinen aloitti vastatulituksen. Kohta tulee hyökkäys.