150/155/510, Kalnaes

Herätys tapahtui keskellä pimeyttä. Ilman valoa söimme kuivan ja kylmän aamiaisen - leipää ja papuja. Arvioisin olevan kutakuinkin paikallinen puoliyö kun lähdimme liikkeelle. Koska pimeänäkölasit näkyisivät sensoreissa olivat ne kiellettyjä. Niinpä vaelsimme risahdusten ja vaimennettujen ärähdysten saattelemana yössä. Edessä kulkevalla ylikersantti Steinilla oli kädessään navigaattori. Hänen edellään tiedustelijat etsivät partioita.

Kahden tunnin marssin jälkeen olimme viimein asemissa. Hiljaisuuden vallitessa asetuimme valmiiksi rynnäkköön. Odotimme. Sade alkoi. Se ropisi takeillemme, kypärille, kivääreille. Odotimme. Lopulta kuului hyökkäyskäsky. Kaukaa edestä kuului räjähdyksiä ja laukauksia. Juoksimme ylös ojasta jossa olimme istuneet odottamassa. Nyt sai käyttää yönäkölaseja, infrapunaa ja muita teknisiä laitteita. Kytkin näkösuojan yönäön päälle. Edessäpäin tuotiin pienen aukean tuolla puolen olevan maatilan reunalle joukkoja. Ammuin vihollisten suuntaan, ilman tulosta. He syöksyivät suojiin tai maahan ja ryömivät eteenpäin. Muut ampuivat myös edetessämme aukean reunalle ja kohti kolmen rakennuksen rypästä. Humahdukset sivuilla, jyrähdykset ja suuliekit edessä kertoivat että meitä tulitettiin. Takaa kuului ulvova ääni joka laski matalaksi mörinäksi osuessaan kahden lähimmän rakennuksen väliin. Pysähdyin sekunniksi mutta sitten kuului luutnantin käskevä ääni: "Eteenpäin, pojat! Haluatteko elää ikuisesti?"

Kolmestakymmenestä joukkueen jäsenestä kaksikymmentäviisi saavutti lähimmän rakennuksen takaseinän. Tällä puolella ei ollut ovia, mutta ullakolla oli suuri ikkuna jonka takana ainakin yksi tark'ampuja. Vieressäni viriteltiin kaksi kranaattia jotka lähtivät yläkerran ikkunasta sisään. Kuului huutoja ja räjähdys. Käännähdin nurkan ohi ja ammuin sokkona viisi tai kuusi sarjaa. Ohitseni juoksi ryhmällinen sotilaita. Jatkoin heidän perässään, hypäten jonkinlaisen kana-aidan taakse kun päärakennuksen suunnalta meihin kohdistettiin raskasta tulitusta. Kolme ohitseni juossutta kaatui maahan. Kauhukseni yksi heistä oli Karl, jonka kärsivät kasvot kääntyivät katsomaan minua, vielä hieman liikkuen. Yksi laukaus ja se oli ohitse. Hänen tyhjä katseensa naulitsi minut.

En muista erityisen tarkasti seuraavia muutamia minuutteja. Kersantti Wallensteinin mukaan nousin suojastani ampuen lippaani tyhjäksi rynnäköiden samalla kohti päärakennusta. Ainakin pari luotia osui, mutta jatkoin tästä huolimatta. Lääkärin mukaan ne olivat vain raapaisuja, ei mitään vakavaa. Kun olin päässyt päärakennukselle heitin sisään pääovesta kranaatin ja latasin nopeasti uuden lippaan, juosten sitten sisään. Muita sotilaita oli seurannut perässä, nähden miten olin iskenyt kiväärini perällä maahan ainakin kaksi vihollista. Toisen kallo ehti murtua iskujeni alla, toinen oli vielä pelastettavissa ja otettiin vangiksi.

Tämä sota vie mielenterveyteni. Kuka on minun turvanani? Ketkä ovat ystäväni? Kaikki ovat kuolleet. Vain Katherine on jäljellä. Kaikki ovat kuolleet. Mutta sota jatkuu. Tämä sota ei pääty koskaan.

025/154/510, Kalnaes

Kohtasimme tänään ryhmän sissejä. He tulivat tiellä vastaan, varomattomasti. Olimme Karlin kanssa kärjessä tuolloin. Huomasimme heidät ja käskimme antautumaan, osoittaen aseilla. Heitä oli viisi. Heillä oli risaiset vaatteet, palovammoja ja vain kolmella oli minkäänlaisia aseita. He eivät tehneet vastarintaa, tuntuivat pikemminkin huojentuneilta. Kaksi heistä, aseettomat, olivat varmasti alle kuudentoista. He itkivät koko ajan kun tutkimme kaikki läpi ja pakotimme heidät maahan makaamaan vatsalleen. Luutnantin tullessa paikalle hän kutsui välittömästi leujurin ja käski meidät eteenpäin muun joukkueen mukana. Kessel ja luutnantti jäivät kuulustelemaan vankeja ryhmänsä kanssa. Kuulimme heidän tuskanhuutonsa etääntyessämme.

Leijuri haki vangit pois kahta tuntia myöhemmin ja luutnantti käski komppanian kokoontua kilometrin päähän sijainnistamme, metsäaukealle sivuun tiestä.

Luutnantti oli saanut selville että pommitukset olivat ajaneet sissit pois koloistaan. Noin 200 sissiä oli nyt kokoamassa voimiaan 5 km päässä kylässä. Olimme kohdanneet joukon karkureita tästä joukosta. Ilmeisesti kontrollia piti kymmenen hengen joukko Kuolemattomia, vihollisen eliittijoukkoja. Loput olivat "vapaaehtoisia" lähialueilta joilla osalla oli metsästyskokemusta tai olivat palvelleet Fenriksen puolustusjoukoissa aikaisemmin. Tappamalla Kuolemattomat muut sissit olisivat helppoa kauraa. Neljä muuta komppaniaa oli matkalla pohjoisesta ja lännestä, me hyökkäisimme idästä. Jos onnistuisimme, olisi tämä sektori pian rauhoitettu ja meidät siirrettäisiin vartiotehtäviin johonkin rauhallisempaan tukikohtaan. Oli jo hitto aikakin.

Hyökkäys alkaisi aamuyöstä, nyt siirtyisimme asemiin ja nukkuisimme. Auringon ollessa vielä ylhäällä kääriydyin makuupussiini keskelle sammalikkoa. Tänä yönä tulisi taas painajaisia. Ja lisää materiaalia painajaisiin. Mutta mikä oli pahempaa, unet vaiko todellisuus? Enää en ole varma.

515/152/510, Kalnaes

Lähdimme eilen uudelle partiolle. Meidät laskettiin tukikohta Echo 7:ään, mistä jatkoimme jalan maastoon. Täkäläinen kivikkoinen maasto tuntuu istuvan hyvin harmaisiin asetakkeihimme. Tuuli on yhä tuhottoman kylmä. Minut ja Karl sijoitettiin uudelleen luutnantin joukkueeseen, Stein otti sen sijaan pari kokeneempaa kaveria, Kesselin ja Altbaumin omaan joukkueeseensa. Kessel värisyttää joka kerta kun näen hänet, kuulemma murhaaja siviilissä ja nykyisin miltei kokonaan kone.

Ensimmäinen partiopäivä sujui miltei ongelmitta. Kärjessä kulkeva ylikersantti Steinin joukkue näki vilauksia vihollisliikkeestä, mutta ei onnistunut jäljittämään vihollisen liikkeitä. Luutnantti ei päättänyt ottaa riskejä ja kutsui thebalaiset pyyhkäisemään alueen yli lämpökameroilla. Ei mitään. Kuin metsästäisi aaveita. Thebalaiset arvelivat että vihollisella olisi maanalaisia asemia. Luutnantti käski pommittaa aluetta 5 km säteellä raskailla ja komensi partion eteenpäin pikamarssia. Leiriydyimme kallioiseen notkoon 2 km päähän pommitusalueen reunasta. Tykkien ja pommien jylinä piti minut hereillä koko yön.

Tämä aamu oli harmaa. Kaikkialla leijaili savua ja vesihöyryä. Hengittäminen oli vaikeaa, joten kaikki laittoivat ylleen hengityssuojat. Wiedermann oli hengittänyt vartiossa liikaa savua ja jouduttiin evakuoimaan Echo 7:ään. Lähtiessämme pyrimme korkealle jotta matalalla leijailevat höyryt eivät syövyttäisi varusteita. Noustessamme eräälle kukkulalle näin etäällä tuhoalueen. Kangasmetsä takanamme oli tulessa useasta eri kohtaa. Noin kilometrin partioreitistämme kulkenut joki oli poissa, tilalla vain suurehko kraateri johon valui vettä hitaasti mutta varmasti. Maa oli mustaa ja siellä täällä se kimalsi lasin heijastaessa auringonvaloa. Kolme leijuria kiisi savupilvien yllä kaartaen kohti länttä.

Sitten näin sen. Yksinäinen tumma hahmo joka liikkui hitaasti etelästä. Se suureni lähetessään. Pituutta noin 20m, noin 4m leveä ja samanverran korkea. Sen alaosa tuntui vääristyneeltä ja se väreili aluksen liikkuessa. Gravtankki. Lentävä linnoitus. Sen tykkitornit pullistuivat ulos sen sylinterimäisestä keskiosasta kuin kammottavan pedon kynnet ja sen ohjuslavetit olivat kuin aaltoilevat hiusten niiden kääntyessä puolelta toiselle päätykin kääntyessä.

Ja äkkiä tämä musta peto syttyi tuleen. Sen raidetykit ampuivat kaukaisuuteen, tuhoalueen toiselle puolen. Ohjukset ampaisivat ylöspäin ja kaarsivat sitten kohti samaa aluetta. Katsoin vielä osumapaikkaa, jossa useiden kymmenien metrien säteellä metsää kaatui ja maahan jäi suuria aukkoja mihin sen päätykki osui. Sitten tankki kääntyi sulavasti ja suunnisti takaisin mistä tulikin ja katosi muutamassa minuutissa. Tässä vaiheessa Karl tönäisi minut hereille ja jatkoin eteenpäin.

Kenties ensimmäistä kertaa todella ymmärsin sodan aiheuttaman tuhon laajuuden. Tämä näkymä toistui tänäkin hetkenä sadalla maailmalla. Ja oli toistunut lukemattomilla maailmoilla. Olin kuullut veteraanien kertomuksia Hwabutun nyt elottomista tasangoista ja Persephoneen sileäksi poltetuista trooppisista saarista, Ildegardin rauniokaupungeista. Illalla, nuotitulelta vetäydyttyäni itkin makuupussissani.

150/147/510, Kalnaes

Kuten arvelinkin, meidät väijytettiin partiolla. Liikuimme hankalan maaston yli leijureilla, kun yhtä leijureista ammuttiin pinnalta laukaistulla ohjuksella. Ohjus osui ja leijuri tipahti metsikköön. Luutnantti antoi ohjeet laskeutua seuraavalle aukealle ja selvittää tilanne. Meitä ammuttiin vielä toisen kerran laskeutuessamme, mutta ohjus ei osunut kiitos häirintäjärjestelmien.

Ympäröivä maasto oli kukkulaista metsikköä, vihollisen aikaisempi ohjus oli laukaistu etelärinteeltä täältä noin 3km päästä. Radioyhteys pudonneeseen leijuriin saatiin muodostettua, kolme kuollutta ja kahdeksan haavoittunutta, neljä kunnossa olevaa. Vihollisen joukkoja oli havaittu törmäyspaikan lähellä ja jäljellä olevat olivat linnoittautuneet leijurin hylkyyn kunhan palot saatiin sammutettua. Etäisyyttä oli noin 2km ja todennäköisesti matkan varrella olisi raskasta vastarintaa odotettavissa. Luutnantti komensi leijurit ilmaan ja meidät metsään.

Metsässä liikuimme nopeasti tulituksen ääntä kohden. Meidän joukkueemme jäänteet laitettiin kärkeen, oma ryhmäni oli oikeassa laidassa. Kohtasimme vastarintaa noin 500m päässä pudotuspaikalta kun ylämäestä alettiin tulittamaan meitä kohti, vihollisen jälkijoukko. Lähdimme kiertämään kallionnotkon alta ja kiipesimme jyrkännettä ylös ylikersantti Steinin johtaessa keskijoukkoa eteenpäin. Vihollisella oli yksi siirrettävä tykki ja kaksi kranaatinheitintä asemissa sekä noin joukkueellinen sotilaita. He olivat kaivautuneet asemiinsa ja ylärinteessä. Stein komensi meidät kiertämään kauempaa ja tulemaan heidän sivultaan, loivasti ylärinteestä. He pitäisivät vasemman laidan kanssa vihollisen kiireisenä.

Ylärinne oli puhdas vihollisista, näimme myös vilaukselta pudonneen leijurin itse aiheuttamallaan aukealla. Omat pojat olivat yhä elossa ja ampuivat, vihollisella näyttäisi olevan noin komppaniallinen sotilaita piirittämässä. Tähän tarvittaisiin apujoukkoja. Puoliryhmän korpraalina lähetin viestin eteenpäin luutnantille, joka yhtyi mielipiteeseeni. Emme ottaneet kontaktia viholliseen vaan jatkoimme nopeasti kiertämään alarinteeseen kyyryssä kunnes näimme vihollisen asemat. He olivat hakanneet puita ympäriltään jotta näkisivät ympärilleen paremmin, edestä näkyi Steinin ryhmän suuliekit. Komensin pojille kranaatit käteen ja heittämään nipun heidän asemiinsa. Itse katsoin selustaa, olimme päässeet liian lähelle liian helposti.

Pojat heittivät kranaattinsa, räjäyttäen vihollisen asemat. Samalla he hyppäsivät alas kallionkielekkeeltä jonka päällä olimme ja tyhjentämään asemia selviytyneistä. Ei vieläkään liikettä. Oliko vihollinen todella näin avuton? Heidän olisi pitänyt osata ainakin jättää jotain porukkaa katsomaan tätä puolta. Sitten kuulin sotamies Danten huutavan alhaalta. Käännyin katsomaan ja hän osoitti yhtä kuolleista, joka tuskin oli edes 16-vuotias poika, paikallisia. Näillä raukoilla ei ollut varmaankaan edes kunnollista asekoulutusta. Steinin ryhmästä oli yksi haavoittunut, keveitä tappioita.

Raportoin Steinille tilanteen ja hän arveli vihollisen perustaneen jonkinlaista sissitoimintaa, värväten paikallisia kyläläisiä ja maanviljelijöitä taistelemaan. Heillä olisi todennäköisesti noin ryhmä, ehkä joukkueellinen koulutettuja sotilaita, todennäköisesti jostain naapurijärjestelmästä kotoisin, sekä sitten loput kouluttamattomia paikallisia. Ylikersantti puhui vielä luutnantin kanssa joka arveli että olisi turvallisinta odottaa vahvistusten saapumista ylärinteestä ja iskeä hieman tätä ennen vihollisen kylkeen. Jakautuisimme kahteen, toista ryhmää komentaisi Stein, toista luutnantti.

Rynnäköimme vihollisen sivustaan heittäen ensin kranaatteja, juosten sitten kahdelta eri puolen vihollisen sivustaan ja taakse. Heillä oli, äskeisen äläkän jäljiltä, yksi puoliryhmä vartioimassa sivustaa, toinen pitämässä meidän poikia tuhoutuneessa leijurissa aloillaan. Vyörytimme heidät nopeasti ja saimme pari vankiakin. Luutnantti raportoi pian että heillä oli yksi puoliryhmä paikallisia jotka antautuivat lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen. Loput olivat vetäytyneet. Hienoa, varmaankin jättäneet kouluttamattomat "sissinsä" jälkeensä ja pelastaneet omat nahkansa. No, esikunnalta tuli tieto että meidän pitäisi palata tukikohtaan. Yksi leijureista laskeutui ottamaan haavoittuneet ja kuolleet, loput meistä nousivat kahteen muuhun.

Tällaiset kohtaamiset saavat minut tuntemaan oloni motivoituneeksi olla sotilas. Mutta en pystynyt olemaan tuntematta sääliä meidän kahdeksaa vankiamme kohtaan, joista kolme kyhjötti leijurissa minua vastapäätä, sidottuina ja peloissaan.

230/146/510, Kalnaes

Tämän paikan kylmyys tuo mieleen talvilomat isoäitini luona vuoristossa. Tuuli tuntuu luuytimessä asti ja lunta on satanut jatkuvasti tänne tulomme jälkeen. Onneksi meillä on talvivarusteet, mitä ei voida sanoa ystävistämme aslialaisista. On surullista nähdä heidät, kalpeina ja hytisten kokoontuneina minkä tahansa lämpölähteen lähelle. Jotkut tulivat kättelemään meitä, hanskattomat kädet jäisinä, kiittäen meitä että tulimme korvaamaan heidät.

Luutnantti antoi nopean tilanneraportin meille. Vihollinen oli vetäytynyt etelän ja länsirannan kaupungeista ja taajamista ja ryhtynyt sissisotaan. Tiettävästi vihollisjoukkoja ei ollut enempää kuin vajaa rykmentti, kun taas tänne on tietääkseni sijoitettu jo kahdeksan rykmenttiä sekä thebalaista ilmatukea saatavilla. Sotajohto taitaa haluta tämän rintaman rauhoitettua nopeasti.

Yövyimme Bravo-Kilo 5:ssä, hyisissä väliaikaissa parakeissa ilman sähköä. Nukuin kaikki vaatteet päällä vilttien ja makuupussin alla. Tänä aamuna, aamiaisen jälkeen lähdemme partiolle. Sanalla on ikävä kaiku, se vihjaa väijytystä. Parempi olla maalaamatta sen enempää piruja seinille, aslialaiset jättivät niitä jo tarpeeksi.

355/144/510, Tukikohta Bravo

Takaisin pinnalla. Olen unohtanut miten kylmä täällä on. Se tuntuu luuytimessä asti. Komppania on ryhmittynyt täällä odottamaan siirtoa. Aslialaisten leijurit vievät meidät Kalnaesiin, tukikohta Bravo-Kilo 5:een. Lähtö on puolen tunnin päästä.

Saavuin takaisin pinnalle noin tunti sitten ja ehdin tavata lyhyesti Luutnantti af Hällströmin. Hän oli tiukka nainen, kuten saattoi odottaakin, mutta ehkä vähemmän pelottava kuin pelkäsin. Ehkä kuuntelin liiaksi huhuja. Minut on sijoitettu takaisin rivimieheksi, toimin Karlin taisteluparina toisessa joukkueessa, jota johtaa ylikersantti Alex Stein, joka on toiminut rykmentin kouluttajana. Hän on rehti ja kova mies, johon olen tottunut luottamaan.

Olen paljon luottavaisemmalla mielellä vaihteeksi. Kylmyydestä huolimatta huomaan hieman hymyileväni. Ehkä se johtuu auringonpaisteesta lumikinoksilla. Ehkä se johtuu siitä etten enää ole sillä kamalla asemalla.

Leijurit laskeutuivat ja aloittivat polttoainesäiliöiden täytön. Aika nostaa varusteet valmiiksi lähtöön.

055/142/510, Asema Tyr

Olen kohta menossa takaisin alas. Meidät liitetään osaksi "Vampyyrin" komppaniaa, joka on ollut puolessa vahvuudessa tiputuksesta lähtien. Luutnantti Tania af Hällström on ollut tunnettu siitä että hän selvisi miltei kokonaisen vuoden vihollisen valtaamassa aluksessa väijyttämällä yksinäisiä vihollisiaan ilmastointikäytävistä aseitta ja juonut heidän verensä. Kun omat joukot viimein palasivat tukikohtaan, istui af Hällström keskellä ruumiskasaa, suu veressä. Muiden. Af Hällströmin kaikki rykmentit ovat myös kuolleet miltei viimeiseen mieheen jokaisella rintamalla missä af Hällström on palvellut.

Nämä seikat eivät tee oloani luottavaiseksi.

Lähtö on 050/144/510, kunhan vuorosukkula on saanut tankattua. Mukaan lähtee myös muu mitä vanhasta komppaniasta on jäljellä. Valhallan jumalat suojelkoon meitä kaikkia.