515/152/510, Kalnaes

Lähdimme eilen uudelle partiolle. Meidät laskettiin tukikohta Echo 7:ään, mistä jatkoimme jalan maastoon. Täkäläinen kivikkoinen maasto tuntuu istuvan hyvin harmaisiin asetakkeihimme. Tuuli on yhä tuhottoman kylmä. Minut ja Karl sijoitettiin uudelleen luutnantin joukkueeseen, Stein otti sen sijaan pari kokeneempaa kaveria, Kesselin ja Altbaumin omaan joukkueeseensa. Kessel värisyttää joka kerta kun näen hänet, kuulemma murhaaja siviilissä ja nykyisin miltei kokonaan kone.

Ensimmäinen partiopäivä sujui miltei ongelmitta. Kärjessä kulkeva ylikersantti Steinin joukkue näki vilauksia vihollisliikkeestä, mutta ei onnistunut jäljittämään vihollisen liikkeitä. Luutnantti ei päättänyt ottaa riskejä ja kutsui thebalaiset pyyhkäisemään alueen yli lämpökameroilla. Ei mitään. Kuin metsästäisi aaveita. Thebalaiset arvelivat että vihollisella olisi maanalaisia asemia. Luutnantti käski pommittaa aluetta 5 km säteellä raskailla ja komensi partion eteenpäin pikamarssia. Leiriydyimme kallioiseen notkoon 2 km päähän pommitusalueen reunasta. Tykkien ja pommien jylinä piti minut hereillä koko yön.

Tämä aamu oli harmaa. Kaikkialla leijaili savua ja vesihöyryä. Hengittäminen oli vaikeaa, joten kaikki laittoivat ylleen hengityssuojat. Wiedermann oli hengittänyt vartiossa liikaa savua ja jouduttiin evakuoimaan Echo 7:ään. Lähtiessämme pyrimme korkealle jotta matalalla leijailevat höyryt eivät syövyttäisi varusteita. Noustessamme eräälle kukkulalle näin etäällä tuhoalueen. Kangasmetsä takanamme oli tulessa useasta eri kohtaa. Noin kilometrin partioreitistämme kulkenut joki oli poissa, tilalla vain suurehko kraateri johon valui vettä hitaasti mutta varmasti. Maa oli mustaa ja siellä täällä se kimalsi lasin heijastaessa auringonvaloa. Kolme leijuria kiisi savupilvien yllä kaartaen kohti länttä.

Sitten näin sen. Yksinäinen tumma hahmo joka liikkui hitaasti etelästä. Se suureni lähetessään. Pituutta noin 20m, noin 4m leveä ja samanverran korkea. Sen alaosa tuntui vääristyneeltä ja se väreili aluksen liikkuessa. Gravtankki. Lentävä linnoitus. Sen tykkitornit pullistuivat ulos sen sylinterimäisestä keskiosasta kuin kammottavan pedon kynnet ja sen ohjuslavetit olivat kuin aaltoilevat hiusten niiden kääntyessä puolelta toiselle päätykin kääntyessä.

Ja äkkiä tämä musta peto syttyi tuleen. Sen raidetykit ampuivat kaukaisuuteen, tuhoalueen toiselle puolen. Ohjukset ampaisivat ylöspäin ja kaarsivat sitten kohti samaa aluetta. Katsoin vielä osumapaikkaa, jossa useiden kymmenien metrien säteellä metsää kaatui ja maahan jäi suuria aukkoja mihin sen päätykki osui. Sitten tankki kääntyi sulavasti ja suunnisti takaisin mistä tulikin ja katosi muutamassa minuutissa. Tässä vaiheessa Karl tönäisi minut hereille ja jatkoin eteenpäin.

Kenties ensimmäistä kertaa todella ymmärsin sodan aiheuttaman tuhon laajuuden. Tämä näkymä toistui tänäkin hetkenä sadalla maailmalla. Ja oli toistunut lukemattomilla maailmoilla. Olin kuullut veteraanien kertomuksia Hwabutun nyt elottomista tasangoista ja Persephoneen sileäksi poltetuista trooppisista saarista, Ildegardin rauniokaupungeista. Illalla, nuotitulelta vetäydyttyäni itkin makuupussissani.