130/109/510, Thorinstad

Vihollisen tykistö on moukaroinut asemiamme uupumatta viimeisen vuorokauden ajan. Olen tuskin nukkunut koko aikana. Kapteeni on kuollut ja nyt rykmentinkomentaja, eversti Heimdal, on nimittänyt minut kompanian johtoon ja ylentänyt kersantiksi. Miksi, se on yhä pimennossa. Komennossani on kaksikymmentäkahdeksan sotilasta, joista viisi on vakavasti haavoittuneita ja hoidossa kiertoradalla, asema Tyrin sairaalaosastoilla.

Kaikki ovat väsyneitä, rasittuneita. Sotilaiden silmät ovat kuin pohjattomat mustat kuopat kävellessäni asemien läpi päivittäin. Yritän tehdä parhaani sen mukaan mitä olen nähnyt kapteenimme tekevän, mutta tunnen käveleväni liian suurilla saappailla. Olen ottanut veteraanit avukseni, ainakin ne kaksi jotka ovat vielä jotenkin järjissään.

Vihollinen on ottanut asemat noin 100 metrin päähän. Laukaustenvaihtoa tapahtuu aina silloin tällöin. He eivät ole yrittäneet läpimurtoa vielä, luulen että he odottavat että väsymme pommituksiin. Mutta oma tykistömme moukaroi heidän asemiaan. Rakennukset joissa otimme suojaa ovat nyt paljolti raunioina, kuten myös vihollisen asemissa olevat rakennukset.

Thorinstadin pohjoinen teollisuusalue on nykyisin painajaismainen vääntyneen raudan ja murtuneen betonin hautausmaa jota savun keskellä valaisevat tykistöiskujen räjähdykset.

Rykmenttien sisällä liikkuu huhuja siitä että meitä oltaisiin siirtämässä, että nykyinen sijaintimme olisi jonkinlainen virhe. Eipä oikein enää yllätä. Ehkä siksi meidät käskettiin vetäytymään. Ajattelen joka päivä enemmän kuin veteraanit, pessimistisesti ja suhtautuen kyynisesti sotajohdon taitoihin. Amiraali Senrinova on ehkä mainio laivastokomentaja, mutta pintataistelujen johtaja, kuka ikinä onkaan, ei taida olla tehtäviensä tasalla.