025/154/510, Kalnaes

Kohtasimme tänään ryhmän sissejä. He tulivat tiellä vastaan, varomattomasti. Olimme Karlin kanssa kärjessä tuolloin. Huomasimme heidät ja käskimme antautumaan, osoittaen aseilla. Heitä oli viisi. Heillä oli risaiset vaatteet, palovammoja ja vain kolmella oli minkäänlaisia aseita. He eivät tehneet vastarintaa, tuntuivat pikemminkin huojentuneilta. Kaksi heistä, aseettomat, olivat varmasti alle kuudentoista. He itkivät koko ajan kun tutkimme kaikki läpi ja pakotimme heidät maahan makaamaan vatsalleen. Luutnantin tullessa paikalle hän kutsui välittömästi leujurin ja käski meidät eteenpäin muun joukkueen mukana. Kessel ja luutnantti jäivät kuulustelemaan vankeja ryhmänsä kanssa. Kuulimme heidän tuskanhuutonsa etääntyessämme.

Leijuri haki vangit pois kahta tuntia myöhemmin ja luutnantti käski komppanian kokoontua kilometrin päähän sijainnistamme, metsäaukealle sivuun tiestä.

Luutnantti oli saanut selville että pommitukset olivat ajaneet sissit pois koloistaan. Noin 200 sissiä oli nyt kokoamassa voimiaan 5 km päässä kylässä. Olimme kohdanneet joukon karkureita tästä joukosta. Ilmeisesti kontrollia piti kymmenen hengen joukko Kuolemattomia, vihollisen eliittijoukkoja. Loput olivat "vapaaehtoisia" lähialueilta joilla osalla oli metsästyskokemusta tai olivat palvelleet Fenriksen puolustusjoukoissa aikaisemmin. Tappamalla Kuolemattomat muut sissit olisivat helppoa kauraa. Neljä muuta komppaniaa oli matkalla pohjoisesta ja lännestä, me hyökkäisimme idästä. Jos onnistuisimme, olisi tämä sektori pian rauhoitettu ja meidät siirrettäisiin vartiotehtäviin johonkin rauhallisempaan tukikohtaan. Oli jo hitto aikakin.

Hyökkäys alkaisi aamuyöstä, nyt siirtyisimme asemiin ja nukkuisimme. Auringon ollessa vielä ylhäällä kääriydyin makuupussiini keskelle sammalikkoa. Tänä yönä tulisi taas painajaisia. Ja lisää materiaalia painajaisiin. Mutta mikä oli pahempaa, unet vaiko todellisuus? Enää en ole varma.